painajaismetsä

 

Tämä metsä on täynnään puita, ja niistä

kasvavat unettomat painajaiset

joita en ole näkevinäni

ja ne kasvattavat pyrstön, ja seilaavat

valtameret, ja vahvistuvat,

kun minä heikkenen.

Painajaiset, kuin syntymättömät, puissa kasvavat!

Jos otan askeleen,

ne haluavat kolme kotiin päästäkseen:

nahkani säästämiseen

on annettava luutkin

 

Kuu on

kylmä, taivaan takana sen askeleet

joku mittaa auringon hunnun, siinä

on pidennös

minä haistoin tänään

omenapuun kukkaa ja poliisi tuli tarkistamaan asiaa

kaikilla muilla oli joku oikea asia

nyt se on mitattu

ihminen

miten se siinä kasvaakin

ei ollut kovin pitkä

 

Haen eilisiä jälkiäni, joku on sotkenut ne

Hän on laitattanut puomin välillemme:

minä olen se puomi.

Nainen menee aina saman miehen kanssa nukkumaan,

aamuisin mies on aina eri.

Yöpöydällä puhelinnumero

kaukaiselle planeetalle.

Mikä tahansa satunnainen koneen rakentama lause kuvaa hukkuvaa,

kronologista umpikujaa

mikä tahansa nainen on lasikuvun alla kimaltava nukke.

Kaikki ammukset osuvat maaliin, väärätkin.

 

 

karman herra

 

Karman herra on tehnyt alkeellisen virheen,

mutta hioo jo tylstyneitä työkalujaan

pimeyden huppu heitetään liian aikaisin

täällä on vain eksyneitä lapsia!

 

Mies puhuu sateesta, vaikka on kuiva aika.

Vanki kovertaa kivimuuria lusikalla, muistaa.

Pimeän sellin lattiaan tippuu hienoa pölyä,

aurinko ei osu tähän.

 

Ruoho pelkää käärmettä, äkkiä mies on krokotiili

jos ajattelee uimaan menemistä

vesi on kylmää juuri nyt

perintöruukku halki

 

Hän ei puhu sujuvasti kuukirjoitusta

Aamu pyyhkii epätoivon kaivertamat hahmot maanpinnasta

hän kerää pienet veistokset lattialta:

yhden silmässä oli myrskyn merkki.

 

mies sahasi oman oksansa ja lähti:

kuka viihtyy oksattomassa puussa

minä sanoin odota: kasvatan uuden oksan.

Puuro jäähtyi, se missä oli nallen kuva.

 

 

yhtenä päivänä

 

Kaikki ne yöt jotka valvoin,

kukaan ei kiitä: hyvä kun valvoit.

Että me muut saimme nukkua.

 

Ja kun sinä nukut, parasta nukkua tyhjin käsin:

unen maassa et tiedä mitä käteesi jäi,

tai mihin jäi kätesi kun lopulta nukahdit.

 

Yhtenä yönä satakieli lauloi, mutta toisena

se ei enää laulanut; tai jos lauloi,

kukaan ei enää ollut kuulemassa.

 

Yhtenä päivänä sinulla oli ystävä, mutta toisena

päivänä sitä ei enää ollut; ehkä se oli unohtanut.

Eikä kukaan tunnista sinun kasvojasi, puhu sinun silmillesi.

 

Yhtenä aamuna näin perhosen, kävelin sen ohitse

Mutta se sai minut kiinni kun jäin odottamaan sinua

Mutta sinä et tullut.

 

Jonakin toisena päivänä

joku toinen tuli joka muistutti sinua:

minä en puhunut sille mitään.

 

 

kuu putosi

 

Kuu putosi viime yönä taivaalta, ensimmäisen luokan. Valuma-alueella ihmiset käyttäytyivät poikkeavalla tavalla. Pilvimassaa oli kaksikymmentäviisi metriä liikaa. Minä liikahdin vasta huomenna. Maantietä ajettiin loppuun asti, tie päättyi. Ihmiset ovat tiellä, polulla, pihalla, kadulla. Taivas voi olla ovella. Vanhus muistelee mutta muisto ei tule. Nainen kantaa miestä silmässä niin kauan kuin silmä kantaa. Ikävöin märkää kinnasta. Miksi? Mies on nuorallakävelijäin sukua: jos nuora on vakaa, hän alkaa pomppia kunnes se alkaa teutaroida, nyt se on python. Mies juoksee sitä pitkin: ei tiedä mitä pelko on. Minä pelkään yksinäistä yötä enemmän kuin nälkäistä leijonaa, sanon. Yö syö minua pitkin hampain. Ei se tiedä mikä minä olen. Enkä minä tiedä mikä se on, tai montako niitä on. Laskeminen ei päde tässä, yöt venyvät, moninkertaistuvat, hämärtävät seuraavan päivän, auringon tuliruumiin. Ei, sanon minä, minä en maksa enää. On aika tanssia. Mutta sinä kannat murheita olohuoneeseen, säkki on pohjaton. Vie ne helvettiin täältä! eivät kuulu minulle, hämärän äpärät. Nostan kuun takaisin taivaalle mutta ei se pysy. Nyt on taas ilta, niin kuin aina. Tai yö, jolla on hampaat. Nielaisee maailman ja se on taas erilailla. Joinakin päivinä sanon: nyt se on kiiltokuva, älä hengitä. Mutta sinä hengität, ja kuva hajoaa. Joka kerta erilailla, kaleidoskoopiksi. Yritän liimata palasia, etsiä katastrofia, syytä, ratkaisua. Vika on todellinen tai heijaste. Minulla on ratkaisut todellisuuteen, ei peililabyrinttiin, ei sinne missä yksinäisyys rakentaa varjon jonka peili monistaa. Peilin särkyessä hirviö moninkertaistuu, lanka katoaa, paluu vaikeutuu: silta on ammuttu reikäiseksi. Elämä uhmaa jäätymispistettä. Sinä olet unohtanut miten tarina päättyy, miten leijonalta saa karvan. Olen repinyt joitakin päiviä vaikka niitä ei ole montaakaan. Onko rinnakkaistodellisuus ratkaisu elämänlyhyyteen? Vai syökö se huomista? Onko epätoivon partaalla kasvava kukka mehukkaamman värinen, erikoisempi, väkevämpi? Maailma muodostuu informaatiosta jota voimme havaita sikäli kuin osaamme rakastaa. Heti kun lämpö laskee jäätymispisteeseen, kuva hajoaa, etsin jotain mihin tarttua. Minä olen syytön, juna ajaa yli, katselen sivusta.

 

kovan maan puu

 

Miehen huoneessa on sadekuuro

Nainen nukkuu; huuhtoo kultaa

Nainen on läpinäkyvä, kaikki virheet esillä

Mies vetää hatusta ällistyttäviä esineitä

Sekoittaa aikaa paikkaa tapaa

Vääjäämättä vaihtuu aika

Lepattaen palaa pieni kynttilä

 

Juna

 

   odottaa minuutin, sitten

 

       lähtee

 

peruuttamatta

 

Minä en tiedä mikä on totta

 

Tämä on hyvinvointiyhteiskunta;

nukun kaikki yöt

   yhdessä yössä

 

Hän lausui jonkin jumalattaren nimen

ja poistui takaovesta

Sanoivat että hänellä on niin paljon:

 hänen on kannettava kymmenen keuhkosyöpää

ei, he eivät voisi milloinkaan leikkiä

jumala katsoisi heihin vihaisempana

kuin koskaan sitten Aatamin;

juuri sen tähden heidän oli leikittävä jatkuvasti.

 

Näin kaksi kertaa paikkansapitävän unen

Ja kaksisataa kertaa unen joka ei pitänyt paikkaansa

Se puu oli istahtanut kovalle maalle,

niin se piti repiä irti,

minun piti kuolla jo pääsiäisenä

Hinasivat uuden auringon taivaalle, se oli

valmiiksi humalassa

 

 

pimeäntulo

 Pimeä tulee tänään eri suunnasta

eri väreissä, mutta hän ei näe värejä,

ei kuulu tähän juhlaan, hän on kuin

tyhjälle katsomolle esiintyvät,

niillä on yksityisiä häväistystilaisuuksia,

julkisia katumusharjoituksia

ja niiden välillä

ikuinen ikävä ihmistä syö

hammas hampaalta muljahtelee mainospuhe

kipu ylittää toisinaan kynnyksen,

morsian kävelee suoraan railoon

lobotomian jälkeen kotiutettuna, voi suhteellisen hyvin

käskevät materialisoitumaan

ei ole kivutonta,

joka tapauksessa sydänvikainen maksaa:

terveillä on oikeus nautintoihin

nainen rakentaa hauraan maailmansa,

mies pistelee reikiä naisen todellisuuteen.

Mutta hänellä ei ole yhtään

vastausta.

Yksin on mentävä, yötä vasten.

hyväuskoisten valtakunta

Katson elokuvaa jota ei voi katsoa

Olen elänyt tämän, muistelen

Haavoittumaton mies kohtaa paranormaalinaisen

Mies haavoittaa naista, nainen

parantaa itsensä, ottaa tanssiaskeleen,

kävelee hyväuskoisten valtakuntaan,

valottomaan kaupunkiin,

muuttaa vanhaan valokuvaan.

Kukkivan omenapuun alla hän näkee unta

pelaa tennistä, kahlaa rantaveteen, vesi on lämmintä

Kävelee kunnes ei löydä kotiin.

Nainen haluaa eksyä mieheen, unohtaa itsensä.

Sitten, hädissään, peilin edessä etsii kasvojaan.

Tässä ne olivat! Rakentaa identiteetin.

Kirjoittaa näkymättömällä musteella valkoiseen vihkoon.

kääreet

 Naisen puutarha on täynnä kallankukkia,

värittömiä kylmiä huokauksia

Kehossa voi olla vanki tai kuningas!

Mies arvostelee lahjan kääreen perusteella,

ei milloinkaan suostu avaamaan pakettia.

Hän valikoi paketteja kääreiden mukaan, vaihtelunhalusta,

iloitsee monenkirjavista kuoseista.

Nainen kertoo hänelle mutta mies ei enää kuule eikä näe:

siniset, punaiset ja keltaiset ovat sokeuttaneet hänet.

Niin he kohtaavat toisensa kerta kerralta, innoissaan,

paperinrapinan äärellä.

karvaanpunainen kuu saavuttaa keskitaivaan

 Karvaanpunainen kuu saavuttaa keskitaivaan,

Kaikki linnut lähtevät lentoon pähkinäpuusta,

yhtä aikaa, taivas pimenee.

Mies alkaa rakentaa,

 kolmea palatsia kerralla

saamatta yhtäkään valmiiksi

Nainen katoaa viidakkoon, suohon,

hukkuu merellä, makaa kolmesataa päivää

naulavuoteella

Mies tulee kotiin, niinkuin ei mitään

Mutta ei muista enää naista,

Kaukaisen maan prinssi kuolee onnettomuudessa.

Kesken avioliiton mies sanoo jotain mitä ei pitäisi,

ilmoittaa olevansa mielikuvituksen tuote

Uni ylittää odotukset, saldo ei riitä toiseen uneen,

ei ole vielä aamu, harhailen

Robottien kasvoilta heijastuu vain omia piirteitäni,

muita ei voi syyttää. Robotteja on enemmän kuin ihmisiä.

Voisin paeta, mutta menneisyys on jo liian fragmentoitunut.

Tahdista sekaantuminen merkitsee rangaistusta,

reagointi on rangaistavaa,

tulikukat ovat kiellettyjä ikkunalaudalla.

kalenterista ulos

 Kalenteriin on toukka syönyt reiän,

aika juoksee kalenterista ulos

mies kivettyy keskelle alttaria

naisen on keksittävä uusi kieli sanoa tämä;

sydäntä kaapii metallinen kauha,

vaattensa vielä kietoutuneet toisiinsa kaapissa

mies sahaa pihapuun kylmin silmin

leikkaa kynsiä tukkaa naista

kokonainen meri yhdessä yössä umpijäähän

puolikuu roikkuu taivaan reunalla

talossa ei ole yhtään ovea,

seinässä ei ole ikkunaa

tuoksu on jäänyt peittoon, tyynyyn, lakanaan

sinulla on sähköaita

surun opettelu

 Risat tohvelit lämmittävät jalkoja hetken,

Sitten tuuli puhaltaa mökkini nurin

Niin kuin aina ennenkin

Istun hetken ja katson rauniota

Uni ei pelasta, uni on samaa

Tai sitten minä en herää

Täällä on jonkun tuntemattoman vaatteita,

Ovatko ne minun?

Opetuksen numero näkyy alakulmassa viitteenä

Minä en opi tätä surua

uni

 Hänen elämänsä on täynnä varareittejä, häntä masentaa, hänen naisensa on kotona ja odottaa, masentaa joka tapauksessa vaikka ei odottaisi, reitit menevät toisinaan solmuun, lumisade vaihtuu vesisateeksi, maisema pimenee. Silkkitukkaiset naiset työnnetään roviolle yksi toisensa jälkeen, mies ottaa sydämet pakastimesta, keitto porisee. Mikä on kiltteyttä ja mikä välinpitämättömyyttä. Lasilinnassa kaikki näkyy,  mikään ei kestä. Myrskyt eivät ravisuta tätä linnaketta. Se on tehty seitistä. Nainen antaa miehen kompastua omaan lankaansa. Naisen maailmassa on kaikki, hän ei kilpaile, ei valitse mustia polkuja. Unessa on särkyneitä astioita, ranta johon ei ole pääsyä, suunnattoman suuri ja kaunis asunto jonka keskellä hän istuu tuolissa. Valokuva on täynnä pieniä yksityiskohtia, hän herää ennen kuin on ehtinyt tutkia kuvaa tarkemmin. Hän herää, muistaa että jokainen ateria on ehtoollinen jota emme käsittäneet oikealla tavalla.

onko sitä

 Sitä on tai sitä ei ole, todennäköisesti on, mutta sen mittaaminen olisi hankalaa, mahdotonta, samantekevää. Voimme käyttäytyä kuin sitä ei olisi, tai voimme yrittää mitata sitä, mutta mitä väliä sillä on? Oleellista on vain se mitä teemme. En tarkoita virheiden minimointiin pyrkimisellä sitä että kaikki tekeminen tulisi hioa äärimmilleen, vaan ajattelun tarkentamista, mikä saattaa kylläkin johtaa asioiden hiomiseen, mutta ei välttämättä… Toisinaan virheiden vältteleminen aiheuttaa ajattelutason hämmennystä, mikä ei anna tekosyytä lipsumiseen. Tietyllä tasolla lipsuminen on mahdotonta, ei virheiden välttelyn takia vaan lähinnä siksi että tietäminen tekee sen mahdottomaksi. Tällaista on vaikea tarkistaa ulkopuolelta. Tarkistaminen voi tapahtua vain sisäisesti. Poikkitieteellinen tarkastelutapa sopii siis vain tiettyihin rajoihin saakka, minkä jälkeen on käytettävä muita mittareita, tai ymmärrettävä mittareiden luonne ylipäänsä liian karkeaksi menetelmäksi. Kaikki pätee vain jollain tasolla, jonkin aikaa. Lopputulos on havainnoijasta riippuvainen. Tarvitaan luovaa ajattelua ja hyvää tahtoa.

puun juurella

 Puun juurella istuu nainen, rakentaa korttitaloa, tuska pyyhkii kasvoja, etsii pesää naisen sielusta, ei kysy lupaa, repii huntua. Merivesi huuhtelee rantakaislikkoa, ei hyvällä ei pahalla, hyväilee vain, laiva ohittaa aution saaren. Onko saarella joku jos kukaan ei tiedä? Sadan vuoden päästä laivaa ei enää ole. Saaren lämpimässä päässä on paratiisi jota kukaan ei näe. Rantakivet tekevät saaresta luoksepääsemättömän. Yksinäisyys on aina loputonta. Toisinaan myrsky tuo mereltä laudankappaleita, jälkiä sivistyneestä maailmasta. Linnut eivät keskustele ihmisen kanssa. Kasvisto on monipuolinen ja runsas, kukat pieniä ja kitukasvuisia, monenkirjavia. Pohjoispuolella sataa joskus lunta. Nainen ei päättele mitään. hän kutoo ja odottaa miestä, lanka loppuu, mies ei tule, toisinaan pensaasta tulee esiin jokin eläin. Nainen puhuu kuvajaisille, juurenpalasille. Tämä on hänen mielipuunsa. Toisinaan hän on lapsi, kiipeää puuhun, tähyilee laivaa.

jumala on myyty

 Jostain satavat lumet pois sulavat unet nukahdan keskelle unta putoaa lasinen lintu usein hajonnut sieluntila, syntymälaulu, mereltä työntyy saastaa ihmisen puhetta, muistuttaa toisinaan liskoa väritykseltään, kengät ovat ikään kuin eri paria, varpaat eivät kosketa polkua, minä syön myrkytetyn omenan, ihminen pudottaa kuorensa ja nukkuu, aamu ei tavoita tätä yötä, se joka nukahtaa ei herää enää. Sammutan unessa palavaa taloa juoksen ämpärit kädessä vesi läikkyy, minä en ehdi, talo on palanut loppuun, ihmisen kuoret suutelevat, sielu on kielletty tila, muovilla täytetty standardi, kertakäyttöinen tasapaksu keskiverto, erikoisuuksista on maksettava lisää, kohdussa voi nukkua vuokraa vastaan, maito on juoksettunutta, jumala on nukahtanut juovuksissa, kevät kasvaa talven vatsassa, siemen pullistuu: se on mätä, planeetta on asutettu uusilla olioilla, sinä puhut kengurua. Minä istun sunnuntai-iltana huutokaupassa: huutavat jumalaa: jumala on myyty. Ulkona on kolme astetta lämmintä, kuume on poissa, kuu menee piiloon pimeään metsään, lapset saavat jouluisin vain tavaroita: rekat ajavat yötä päivää, kukaan ei kerro mitä me olemme, joku laskee rakkaudelle hintaa: on sillä hinta; jumala on kuuro se asuu pimeässä minä huusin sitä mutta nyt olen vaiti, minä kehtasin rakastaa keskellä elämää: olla hereillä unessa! Joku on ostanut lumet pihasta, jumala on myyty.

kadonnut päivä

 Karvaanmakuinen, pahaenteinen aamu

Harmaiden rautakuoristen ihmiskasvojen aamu

Pölyisenvalkoisen verhon raosta voimattomana pilkottavan auringon aamu

Painavan sinisen savenvärinen yö

Puuhun jäätyneiden punaisten marjojen yö

Maahan kiinnipalaneiden sieluparkojen yö

Kadonnut päivä,  

   vasten punaisenkarvasta aamua laukkaava aika

vahingossa saatu, suunnittelematon, kertaluontoinen elämä

Minut on jo lävistetty niin kuin sinutkin

asemilla huutavat junat

minä tukin korvia vihan vimmassa

kukaan ei enää koskaan nuku

palapeli on koottu kuva ei miellytä

ihmiset raastavat itsensä sängyiltään

yksikään ei pelastu

lukitusta tuulen täyttämästä asunnosta himmeä kajo

vihreisiin kasvoihin

ohuet ruumiit oksentavat tyhjää sylkeä

tämä oli paratiisin reuna, joskus yksi on liikaa

se olisi voinut olla peli

pimeä laskeutuu yksinäinen sävel jää soimaan korvaan