Kuu putosi viime yönä taivaalta, ensimmäisen luokan. Valuma-alueella ihmiset käyttäytyivät poikkeavalla tavalla. Pilvimassaa oli kaksikymmentäviisi metriä liikaa. Minä liikahdin vasta huomenna. Maantietä ajettiin loppuun asti, tie päättyi. Ihmiset ovat tiellä, polulla, pihalla, kadulla. Taivas voi olla ovella. Vanhus muistelee mutta muisto ei tule. Nainen kantaa miestä silmässä niin kauan kuin silmä kantaa. Ikävöin märkää kinnasta. Miksi? Mies on nuorallakävelijäin sukua: jos nuora on vakaa, hän alkaa pomppia kunnes se alkaa teutaroida, nyt se on python. Mies juoksee sitä pitkin: ei tiedä mitä pelko on. Minä pelkään yksinäistä yötä enemmän kuin nälkäistä leijonaa, sanon. Yö syö minua pitkin hampain. Ei se tiedä mikä minä olen. Enkä minä tiedä mikä se on, tai montako niitä on. Laskeminen ei päde tässä, yöt venyvät, moninkertaistuvat, hämärtävät seuraavan päivän, auringon tuliruumiin. Ei, sanon minä, minä en maksa enää. On aika tanssia. Mutta sinä kannat murheita olohuoneeseen, säkki on pohjaton. Vie ne helvettiin täältä! eivät kuulu minulle, hämärän äpärät. Nostan kuun takaisin taivaalle mutta ei se pysy. Nyt on taas ilta, niin kuin aina. Tai yö, jolla on hampaat. Nielaisee maailman ja se on taas erilailla. Joinakin päivinä sanon: nyt se on kiiltokuva, älä hengitä. Mutta sinä hengität, ja kuva hajoaa. Joka kerta erilailla, kaleidoskoopiksi. Yritän liimata palasia, etsiä katastrofia, syytä, ratkaisua. Vika on todellinen tai heijaste. Minulla on ratkaisut todellisuuteen, ei peililabyrinttiin, ei sinne missä yksinäisyys rakentaa varjon jonka peili monistaa. Peilin särkyessä hirviö moninkertaistuu, lanka katoaa, paluu vaikeutuu: silta on ammuttu reikäiseksi. Elämä uhmaa jäätymispistettä. Sinä olet unohtanut miten tarina päättyy, miten leijonalta saa karvan. Olen repinyt joitakin päiviä vaikka niitä ei ole montaakaan. Onko rinnakkaistodellisuus ratkaisu elämänlyhyyteen? Vai syökö se huomista? Onko epätoivon partaalla kasvava kukka mehukkaamman värinen, erikoisempi, väkevämpi? Maailma muodostuu informaatiosta jota voimme havaita sikäli kuin osaamme rakastaa. Heti kun lämpö laskee jäätymispisteeseen, kuva hajoaa, etsin jotain mihin tarttua. Minä olen syytön, juna ajaa yli, katselen sivusta.
